pyhää naurua luostarissa

Saako toisen uskolla mennä leikkimään?

Vietin pääsiäisen Valamon luostarissa kuten hämmentävän moni keski-ikäinen eteläsuomalainen elämysmatkailijakin teki. Suurin osa meistä taisi olla hiljentymisen kokemuksena ostava tapakristitty. Luterilainen. Pakettiin kuului askeettinen, Raamatulla varustettu huone, lumipeitteestä sulava luontopolku, karjalainen pitopöytä ja hengentäytteeksi luento sekä tuntitolkulla kirkossa messuamista. Kokemus oli hyvä, vaikkakin se perinteisesti jätti jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

 Kumpi on teennäisempää, osallistuminen vai tarkkailu?

Uskon että Jeesus eli, ja opetti eläessään paljon hyvää. Uskon myös johonkin suurempaan voimaan, kutsuttakoon sitä nyt sitten vaikka Jumalaksi. Kolmiyhteyttä en ymmärrä, Raamattua en ole lukenut, Vanhan Testamentin perintö enemmänkin pelottaa kuin nöyristää ja ristin kautta pelastuminen kuulostaa minusta jotenkin epäloogiselta. Tästä kaikesta huolimatta menin pyörimään uskossaan autuaiden sekaan, yhdeksi heistä. Totta kai minulla oli kaksinaamainen olo. Vakuutin kuitenkin itselleni, että kyse on puhdassydämisestä oppivaisuudesta eikä kapitalistisesta teeskentelystä.  Aivan aidosti halusin tutustua ortodoksisuuteen ja pääsiäisen merkitykseen siinä. Halusin ympärilleni myös rauhaa – oli sen konteksti sitten mikä tahansa.

Häilyvin raja kokemuksen olemuksen määrittelyssä oli tekeminen. Valamolaiset itse määrittivät rajan selkeästi ehtoolliselle osallistumiseen: yhteinen ehtoollinen merkitsee yhteistä seurakuntaa ja muut siihen eivät osallistu. Tuohuksia saivat kaikki sytyttää, naiset saivat – aivan, saivat – peittää päänsä ja ikoneja sai sielunsa kyllyydestä pussailla ja niiden edessä tai rukousten aikana tehdä ristinmerkkejä. Minä tein tätä kaikkea.  Jostain syystä nurkassa toisten rukoustenaikaisia kumarteluja seuraaminen tuntui lopulta halventavammalta kuin siihen itse osallistuminen oli osallistuminen sitten kuinka ulkokultaista tahansa.

Onko minun kokemukseni vajanainen ja huono kokemus?

Olen pitkään taistellut niin uskossa olevien ystävieni kuin ateisti- ja agnostikkoystävieni kanssa tapakristillisyyden olemuksesta. Molempien ääripäiden mielestä minä epämääräisenä mistään tietämättömänä, välimaastossa häilyvänä mielipiteettömänä ketkuna petän uskovaisuuden kaikki osapuolet.  Miksen minä eroa kirkosta, vaihda kirkkoa tai lue Raamattua ja elä sen oppien mukaan?

Luostarikokemukseni jälkeen voin entistä suoraselkäisemmin puolustaa kaltaisiani henkisyysshoppailijoita. Uskosta ja uskonyhteisöistä voi oppia, vaikkei niihin kuulukaan ja vaikkei toteuta kaikkia yhteisöön liittyviä sääntöjä. Miten mitään voi koskaan ymmärtää tai uskoa edes lähentyä, jos ei ota ensimmäisiä, epäuskoisiakin askelia sitä kohti? Lisäksi tutustuminen johonkin jota osa ei itse ole, ja jota osaksi ei välttämättä koskaan tule, lisää niin tietoa, ymmärtämystä kuin toivottavasti myös suvaitsevaisuutta.

Vaikkei omaa tietään tai staattista uskonryhmäänsä olisikaan löytynyt, moni silti kaipaa  hiljentymisen, meditaation tai rukouksen kokemusta. Väittäisin, että tarve on varsin perustavanlaatuinen osa ihmisyyttä. Vaikka Valamo on kaupallistanut osan ortodoksisuuteen liittyvistä kokemuksista, on vastaus tarpeeseen silti varmasti vilpitön ja tulee, noh, tarpeeseen.

Mutta mitä Raamattu  sanoo?

Ollessani Valamossa luin Jaakko Heinimäen kirjan Pyhä Nauru – kirjoituksia uskonnosta ja huumorista. Kirjassaan Heinimäki korostaa välittömän raamatuntulkinnan merkitystä kristinuskossa. Yksinkertaistetusti Heinimäki tarjoaa uuden tavan tulkita pyhiä tekstejä: entäs jos ne onkin kirjoitettu pilke silmäkulmassa? Syvemmällä tasolla hän nostaa huumorin etäännyttävän, sekoittavan ja asiat päälaelleen vääntävän katseen olennaiseksi maanpäällisen elämän ymmärrykselle. Kierkegaardiin nojaten Heinimäki kirjoittaa

”[t]ämän ihmiselämäksi kutsutun maanpäällisen komedian näkevä Jumala on kaikkinäkevä ja kaiken tietävä, joten hän taatusti näkee asioiden suhteet ja ristiriidat niiden välillä. Kunnon humoristi tajuaa tämän ja – kuten Kierkegaard sanoi – ’yhdistää lakkaamatta käsityksen Jumalasta kaikkeen muuhun ja aiheuttaa ristiriidan’. Humoristi kykenee siis katsomaan maailmaa tavallaan Jumalan silmin ja juuri siksi hän näkee niin paljon koomisia ristiriitoja: ristiriidan ihanteiden ja todellisuuden, ikuisen ja ajallisen sekä katoamattoman ja katoavan välillä.” (Heinimäki 2000, 16-17.)

Jaakko Heinimäki löytää huumoria niin vanhasta kuin uudesta testamentista: Esterin kirja on hänen tulkintansa mukaan ”vainoihin väsyneen kansan mustaa huumoria” (s. 33) ja paratiisin käärme komedioihin vakiovarusteena kuuluva veijarihahmo – trickster (s. 55-84).  Jeesuksen opetuksiin sisältyi usein nerokasta pilkkaa, huumoria – vitsejä. Näihin vitseihin kuitenkin liittyy aina opetus. Heinimäki viittaa teologi Jakob Jónssoniin, joka on verrannut Jeesuksen huumoria rabbiiniseen huumoriin ”jonka ensisijaisena tarkoituksena ei ole naurattaa vaan valaista jumalallisia totuuksia” (s. 132.) Huumoriin sisältyy niin syntisten ”toilailuille” kuin ”hurskaille hölmöille” nauraminen (s. 136).

Lopuksi Heinimäki esittelee keskiaikaisia narrien juhlia, joissa papit pukeutuivat parittajiksi ja elämä pistettiin yleisesti ranttaliksi. Lisäksi 1300-luvulla läntisessä kirkkokunnassa pidettiin pilasaarnoja pääsiäisen aikaan. Niin lännessä kuin idässä tavoiteltiin pääsiäisnaurua, sillä olihan Kristus ylösnoussut ja ”syvimmiltään kaikki on siis hyvin” (s. 171).  Pyhä Nauru kertoo siis lopulta meille siitä miten sekä huumori että uskonto ja lopulta huumori uskonnossa suojelevat sieluamme teennäisyydeltä auttamalla näkemään syvemmän totuuden.

Joten Kristus nousi kuolleista – eläköön, eläköön*!

En ole vieläkään lukenut Raamattua. Alkuun olen sentään päässyt ja totta puhuen olen tekstistä varsin vaivaantunut luki sitä sitten huumorilla tahi ei. Mutta teologiasta olen joka tapauksessa kasvavassa määrin kiinnostunut. Ei sillä niinkään väliä mitä Raamatussa kirjaimellisesti lukee; äärettömän mielenkiintoista sen sijaan on tekstin historia: se, miksi se valittiin, miten se on ajan saatossa muokkautunut ja erityisesti miten tekstiä on tulkittu ja miten sitä nykyisin tulkitaan.

Valamossa usko ja kokemus yhdistivät tai ainakin niiden koettiin yhdistävän. Kovin pitkällehän uskonkeskusteluja ei lopulta yhden viikonlopun aikana ehditty viemään. Lapset olivat kuin kotonaan, munkit lauloivat spontaanisti kalevalaisia veisuja kirkonpihalla. Valamossa oltiin myös ylpeitä karjalaisesta kulttuuritaustasta. Ortodoksisuus on osa kulttuurihistoriaa, ehdottoman sidoksissa historialliseen elämäntapaan eikä erotettu osa arjesta. Paikalla olleille ortodoksilapsille oman historian, menneisyyden ja nykyisyyden yhdistäminen tuntui vaivattomammalta kuin esimerkiksi omille sukulaislapsilleni se tuntuu olevan.

Jumalanpalveluksissa seistiin, verenkierto tuntui pysähtyvän tottumattomalta. Vierailevien luterilaisten – tai lutikoiden, kuten yksi heistä uskonyhteisöään kutsui –  ykköspuheenaihe olivatkin vanhat ortodoksimummot jotka jaksoivat seistä huomattavasti ryhdikkäämpinä ja kauemmin kuin yksikään lutikkanuorisosta. Pääsiäisyön jumalanpalveluksessa ahtaat tilat, ihmispaljous, pimeys, väsymys, tungos ja erityisesti kaikilla ja kaikkialla olevat kynttilät hieman arveluttivat. Ilmeisesti kukaan ei kuitenkaan koskaan ole kompuroinut elävän tulensa kanssa. Joka tapauksessa. Kokemus on rikkaus. Kiitos Valamo siitä.

*erään käännynnäisen lapsi oli kuulemma vastannut näin pääsiäistervehdykseen standardimman ”totisesti nousi” –vastauksen sijaan.

"Afrikan aika"

Vihreiden kansanedustaja ja kansanedustajaehdokas Pekka Haavisto esitelmöi maaliskuisen keskiviikon aikana niin Kontiolahdella opettajille, oppilaille ja maahanmuuttajille kuin Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella akateemiselle yhteisölle ja lopulta osana Vihreiden vaalikampanjaa iltatilaisuudessa. Kontiolahden tilaisuudessa en ollut, mutta siihen viitattiin molemmissa myöhemmissä esityksissä – lähinnä Somalian tilanteen ja somalimaahanmuuttajien kommenttien kautta.

Pekka Haavisto on aktiivipoliitikko, ympäristöaktivisti ja rauhanrakentaja. Keskiviikon esitykset hän piti jotakuinkin samasta aiheesta ja näkyvästi samalla tunne- ja kokemuspohjalla, tosin eri nimillä: tarjolla oli puhetta Afrikan kriiseistä ja käytännön esimerkkejä Haaviston Afrikassa tekemästä työstä ja siellä luomista kontakteista. Powerpoint-esityksen otsikon mukaan iltatilaisuudessa esitetyt diat olivat täsmälleen samat, kuin aamulla Kontiolahden koululla esitetyt; esityspohja ja tarinat olivat joka tapauksessa lähes yhtenevät niin yliopiston kuin vihreiden vaalitilaisuudessa.

Mielenkiintoisinta esityksessä muutaman kerran Afrikassa käyneelle olivat suorasukaiset huomiot, joihin itsekin olin eurooppalaisten afrikankävijöiden kanssa kiinnittänyt huomiota. Puheessa viitattiin afrikkalaiseen rasismiin ja luokkayhteiskuntiin, panafrikanistiseen ylpeyteen ja edelleen jatkuvaan eurooppalaiseen ylimielisyyteen.

Afrikka-Aasia-länsimaat –kolmion suhdetta puitiin siinä määrin kuin se tiiviissä ja asiatäyteisessä puolentoista tunnin ohjelmassa oli mahdollista. Haavisto viittasi länsimaiden suhteen Afrikkaan olevan vieläkin osa ”siirtomaista unimaailmaa” eikä tasaveroista kumppanuutta. Siirtomaahistorian perintö sen sijaan ei näy Afrikan ja Aasian suhteissa. Kiina tuo voimistuvaan tahtiin infrastruktuuria ja tietotekniikkaa mantereelle, kyse on investoinneista eikä yksipuolisesta avusta. Haavisto myös huomautti, että aasialaiset ovat varoitelleet afrikkalaisia ”lännen luomasta skeptisyydestä” jolla Aasiaa käsiteltiin pari-kolmekymmentä vuotta aiemmin ja joka on nyt kohdennettu Afrikkaan.

Yliopiston englanninkielinen luento oli suhteettoman laaja, mutta reippaasti etenevä kokonaisuus jonka ytimenä lopulta olivat Haaviston omat kokemukset eri kriisipesäkkeissä. Luennon pohjana tuntui toimivan Haaviston EVA:lle tekemä raportti ”Afrikan tähteä etsimässä”. Esityksen lopuksi Haavisto kiinnitti kuitenkin erityistä huomiota kahteen konfliktialueeseen: Libyaan ja Darfuriin, joista ensimmäisen tapahtumat olivat vielä niin nuoria, ettei Haavisto(kaan) pystynyt antamaan tilanteeseen kovin selkeitä selityksiä. Gaddafin persoonasta Haavistolla olikin enemmän omakohtaisia tarinoita kerrottavanaan ja lopulta tuntui, että varsinainen kriisi jäi osin jopa juoruilun sävyjä saavan henkilökohtaisen pakinoinnin jalkoihin. Lopulta Pekka Haavisto viittasi myös sosialismin rooliin Afrikan poliittisessa kentässä, sekä Gaddafin panafrikanismiin, laajoihin investointeihin Afrikassa, ja viimeiseksi Libyan taloudelliseen kasvuun ja rooliin reittinä köyhempien maiden kansalaisille kohti autuaampia Euroopan maita.

Darfuriin Haavistolla on henkilökohtaisempi suhde ja se näkyi myös esityksessä: hän on toiminut ensin YK-tehtävissä sekä YK:n erityisasiantuntijana ja EU:n erityisedustajana alueella. Päällimmäisenä Darfurin tilanteesta jäi kuitenkin mieleen kaavio, jossa esiteltiin kriisin osapuolet ja näiden suhde toisiinsa: kun edelleen jakautuvat kapinallisjärjestöt vastustavat sekä toisiaan että hallitusta, jolla on edelleen oma, erillinen sotiva joukkonsa, on tilanne äärimmäisen pirstaloitunut ja näin ollen vaikea saada hallintaan. Vaikka iltatilaisuuden keskusteluosuudessa perättiinkin havainnollisempaa katsausta Darfurin kriisin taustoihin, ei joko Haaviston väsymys, tahto pitää keskustelu mahdollisimman yleisluontoisena tai selkäluusta ammuksina tulevat kokemusperäisemmät vastaukset taipuneet analysoimaan taustoja erityisen laajalti.

Yliopistoluentoa lyhyemmässä iltatilaisuudessa Haavisto käsitteli vähemmän Afrikkaa yleisesti ja keskittyi kokemuksiinsa kriiseistä ja kanssakäymisestään niiden osapuolten kanssa. Niin yksityiselämän puolella InterRail-oppaista aina rauhantyöhön ja afrikkalaisiin kapinallisiin Haaviston mottona tuntuu olevan rehti, välitön puheyhteys kaikkien vastaantulevien ihmisten kanssa. Tämä korostui Haaviston kertomissa tarinoista siitä, miten pommittajiin avataan keskusteluyhteys ja samalla luottamus tai vaikkapa ”suomalaisen luokattoman kulttuurin” ylistyksessä ja esimerkkinä siitä, miksi hän puhuu siivoojille ja valtiojohtajille samalla lailla.

Haaviston vahvuus olikin ehdottomasti laaja kokemus ja ihmisläheisyys. Hän pystyi tiputtelemaan pohjoisen Afrikan politiikan avainhenkilöiden nimiä kuin sukulaisiaan – ja suurimmasta osasta löytyi myös jotain omakohtaista kerrottavaa. Yliopistoluennon heikkous löytyi luennon aloitus- ja lopetuslauseista: ”Afrikan tähteä etsimässä”-raportin vaikutus näkyi jo heti alussa, jossa uhrattiin suhteettoman monta lausetta sen toteamiseen, ettei Afrikan tähti –peli ole erityisen rakentava kuva Afrikan tilanteesta. Luento on ehkä hyvä aloittaa kevyesti, mutta rajansa silläkin. Toisaalta muuten hyvin kasassa pysyneen ja pahimmat kliseet välttäneen luennon lopetus vesitti yleisvaikutelmaa: Haaviston lopetuskuva pakolaisleiriltä otetuista vilkuttavista hymyilevistä lapsista vastasi liikaa Afrikasta käytävän mielikuvakaupan kuvia, joilla myydään milloin turistimatkoja, avustuspaketteja, tai politiikkaa. Kuvaan liittyvä lopputoteamus ”tehkäämme muutos näiden lasten tähden” tuntuikin lopulta kuluneemmalta sloganilta kuin jopa pohjustus Afrikan Tähti-pelillä.

Haaviston esitys oli varmaa, kevyttä, henkilökohtaista ja yleisön huomioon ottavaa. Jopa siinä määrin, että fyysinen esiintyminen muuttui yliopistoluennolla nähdystä (katu-uskottavia käsiliikkeitä) hillitympään esiintymiseen iltatilaisuudessa. Faktat ja taustat käytiin huippuvauhtia läpi, kuolleiden kuvat suorastaan hypittiin yli ja Haavisto antoi tilaa itselleen kerrata omakohtaisia kokemuksiaan. Kertomukset olivatkin toki mielenkiintoisia, naurattivat yleisöä ja osoittivat ehdotonta asioiden asiantuntemusta, mutta suhde tapahtumien ja Haaviston kokemusmaailman välillä ainakin yliopistoluennolla olisi voinut olla tasapainoisempi. Toisaalta saman esityksen venyttäminen koululaisyleisöstä akateemisen kautta äänestäjiin säästää toki voimia, mutta iltatilaisuudessa nähdyt powerpoint-diat Somalian ”hyviksistä” ja ”pahiksista” eivät varsinaisesti vakuuttaneet, siitäkin huolimatta, että Haavisto vakuutteli tilanteen olevan moniulotteisempi kuin mustavalkoinen jako hyviin ja pahoihin antaa ymmärtää.

Huomioitavaa on kuitenkin, että Haavisto kohtasi yleisönsä: varsinkin iltatilaisuudesta kuulijat poistuivat ilmeisen tyytyväisinä. Ulko-ovella ja pihalla kuulin useammasta kuulijaporukasta toisilleen toistettuja kehuja hyvästä ja mielenkiintoisesta esityksestä.

Tärkeä kysymys lopulta on, miksi Haavisto otti päivän epistolakseen nimenomaisesti Afrikan. Kyllä – hänellä on alueella pitkä historia, mutta kokemusta puhua myös paljon muusta. Libyan kriisi raivosi pahimmillaan Darfurin ollessa enemmän taka-alalla, mutta toisaalta Haaviston henkilökohtainen kokemustausta ei ulotu erityisen vahvasti Libyaan. Ehkä Afrikka on lopulta Haavistolle nimenomaisesti myös sydämen asia. Hän on toistuvasti korostanut ajatusta ”nyt on Afrikan aika”. Haavisto ei näytä haluavan yleisönsäkään sitä unohtavan.

jyrkkä EI romanipopulismille

Jaana Pelkonen kirjoitti Iltalehden blogissaan 3.4.2011 ”Jyrkkä EI Romanileireille” perusteluita romanileirin purkamiselle Helsingin Kalasatamasta.

Pelkonen on onnistunut vetämään kahdenkymmenen ihmisen – porukan kokoa hän toistelee itse asiassa useamman kerran kirjoituksessaan – asian suureksi sinivalkoiseksi kysymykseksi johon onnistuneesti on yhdistetty huomiot meidän verovaroistamme, suomalaisesta työmoraalista, lainkirjaimen yksityiskohtaisesta noudattamisesta ja suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta. Argumenttien ristiriitaisuuksilla ei ole väliä kunhan asian ydin paistaa rivien välistä tarpeeksi kirkkaana läpi: romanileiri tahraa suomikuvaa.

Jaana Pelkonen kirjoittaa selvästi ulkoa käsin: tekstistä päätellen vaikuttaa siltä, että hän ei ole käynyt paikanpäällä eikä puhunut leiriläisille tai sosiaalikeskuksen aktiiveille. Tästäkin huolimatta hän laukoo johtopäätöksiä, kuten jos ”romaneilta itseltään kysytään, he ovat ilmeisesti tulleet Kalasatamaan jäädäkseen”. Tähän liittyy myös tekstissä paistava toiseus: yhdelle väestöryhmittymälle ei haluta erivapauksia ja siis ”erinäisten väestöryhmien halua saapua Suomeen” tulisi hillitä.

Pahimmat ristiriidat Pelkosen tekstissä näyttäytyvätkin leirielämän kuvaamisena. Pelkonen kirjoittaa sujuvasti sekä ”majailusta”, jossa leiriläisten ”ei odoteta panevan tikkua ristiin yhteiskuntamme pyörittämiseksi” sekä siitä, että ”yksi väestöryhmä elää alkeellisissa ja karun ja kylmän suomalaisen ilmaston kannalta ala-arvoisissa olosuhteissa”. Kuitenkin Pelkonen näkee asiallisena esittää vaihtoehtoa, että ”me kaikki” voisimme heittäytyä autuaaseen välinpitämättömyyteen, leiriytyä ja elää muiden verovaroilla. Romanileirin elämä tuntuu siis tekstin mukaan olevan yhtäaikaisesti ihmisarvoa rikkovaa, sekä iloista muiden varoilla köllimistä.

Missään vaiheessa hän ei ota kantaa siihen, mistä oloista romanit tulivat Suomeen -  ja miksi he tulivat. Tekstistä paistaa läpi näkemys, jonka mukaan romanien asuinolosuhteet muualla kuin Suomessa ei todellakaan ole meidän asiamme – kunhan eivät vaan tule tänne silmiemme eteen kärsimään! Pelkonen jatkaa ajatusta muutama rivi myöhemmin ja vetoaa suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, jonka sisällä ei haluta nähdä eriytyviä luokkia. Hyvinvointiyhteiskunta-ajatuksella ratsastava Pelkonen siirtyykin luokkayhteiskunnasta sujuvasti maalailemaan kauhukuvaa kahdenkymmenen ihmisen kesäleiristä, josta ”pitkällä aikavälillä” muotoutuukin ”niin sanottuja” slummialueita Helsingin liepeille.  

Tiedoksi ruusuisessa hyvinvointiunelmassaan elävälle Pelkoselle: suomalainen yhteiskunta luokkaistuu päivä päivältä, eikä asialla ole mitään tekemistä parinkymmenen romanileiriytyjän kanssa.

Pelkosen sääntöjennoudattamistahto olisi hellyttävää, jos se ei kapaloisi sisäänsä joustamatonta ja yksiulotteista inhimillisyydenpuutetta. Välillä tekstissä paistaa suorastaan naiivius: kaupunki kustansi romanit pois ”siinä vakaassa toivossa ja uskossa, että romanit lähtisivät kiltisti takaisin Romaniaan eivätkä enää palaisi Suomeen” tai vielä pahempana: leiri ei ”nykymuodossaan täytä edes ulkoilulain mukaisia leirintäalueen vähimmäisvaatimuksia”.

Lopulta Jaana Pelkonen esittää ratkaisua tilanteeseen: kovemmat otteet, tiukemmat lait. Perustelut jatkavat varmaan tyyliinsä ajatusta ”poissa silmistä, poissa mielestä” – sillä Pelkosen mukaan ainoastaan taajamassa leiriytyminen tulisi kieltää, mikäli se olisi huomattavan häiritsevää tai terveyttä vakavasti vaarantavaa. Metsään voi ilmeisesti mennä vaikka kuolemaan.

Aivan lopuksi Pelkonen vetää hihastaan sen vihonviimeisen jokerin: ”aggressiivinen kerjääminen tulisi kieltää lailla”. Aggressiivista kun tuntuu olevan nykyisin se, että suloisessa lintukodossamme näemme palan maailman epäoikeudenmukaisuudesta silmiemme edessä.