Vihreiden kansanedustaja ja kansanedustajaehdokas Pekka Haavisto esitelmöi maaliskuisen keskiviikon aikana niin Kontiolahdella opettajille, oppilaille ja maahanmuuttajille kuin Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella akateemiselle yhteisölle ja lopulta osana Vihreiden vaalikampanjaa iltatilaisuudessa. Kontiolahden tilaisuudessa en ollut, mutta siihen viitattiin molemmissa myöhemmissä esityksissä – lähinnä Somalian tilanteen ja somalimaahanmuuttajien kommenttien kautta.
Pekka Haavisto on aktiivipoliitikko, ympäristöaktivisti ja rauhanrakentaja. Keskiviikon esitykset hän piti jotakuinkin samasta aiheesta ja näkyvästi samalla tunne- ja kokemuspohjalla, tosin eri nimillä: tarjolla oli puhetta Afrikan kriiseistä ja käytännön esimerkkejä Haaviston Afrikassa tekemästä työstä ja siellä luomista kontakteista. Powerpoint-esityksen otsikon mukaan iltatilaisuudessa esitetyt diat olivat täsmälleen samat, kuin aamulla Kontiolahden koululla esitetyt; esityspohja ja tarinat olivat joka tapauksessa lähes yhtenevät niin yliopiston kuin vihreiden vaalitilaisuudessa.
Mielenkiintoisinta esityksessä muutaman kerran Afrikassa käyneelle olivat suorasukaiset huomiot, joihin itsekin olin eurooppalaisten afrikankävijöiden kanssa kiinnittänyt huomiota. Puheessa viitattiin afrikkalaiseen rasismiin ja luokkayhteiskuntiin, panafrikanistiseen ylpeyteen ja edelleen jatkuvaan eurooppalaiseen ylimielisyyteen.
Afrikka-Aasia-länsimaat –kolmion suhdetta puitiin siinä määrin kuin se tiiviissä ja asiatäyteisessä puolentoista tunnin ohjelmassa oli mahdollista. Haavisto viittasi länsimaiden suhteen Afrikkaan olevan vieläkin osa ”siirtomaista unimaailmaa” eikä tasaveroista kumppanuutta. Siirtomaahistorian perintö sen sijaan ei näy Afrikan ja Aasian suhteissa. Kiina tuo voimistuvaan tahtiin infrastruktuuria ja tietotekniikkaa mantereelle, kyse on investoinneista eikä yksipuolisesta avusta. Haavisto myös huomautti, että aasialaiset ovat varoitelleet afrikkalaisia ”lännen luomasta skeptisyydestä” jolla Aasiaa käsiteltiin pari-kolmekymmentä vuotta aiemmin ja joka on nyt kohdennettu Afrikkaan.
Yliopiston englanninkielinen luento oli suhteettoman laaja, mutta reippaasti etenevä kokonaisuus jonka ytimenä lopulta olivat Haaviston omat kokemukset eri kriisipesäkkeissä. Luennon pohjana tuntui toimivan Haaviston EVA:lle tekemä raportti ”Afrikan tähteä etsimässä”. Esityksen lopuksi Haavisto kiinnitti kuitenkin erityistä huomiota kahteen konfliktialueeseen: Libyaan ja Darfuriin, joista ensimmäisen tapahtumat olivat vielä niin nuoria, ettei Haavisto(kaan) pystynyt antamaan tilanteeseen kovin selkeitä selityksiä. Gaddafin persoonasta Haavistolla olikin enemmän omakohtaisia tarinoita kerrottavanaan ja lopulta tuntui, että varsinainen kriisi jäi osin jopa juoruilun sävyjä saavan henkilökohtaisen pakinoinnin jalkoihin. Lopulta Pekka Haavisto viittasi myös sosialismin rooliin Afrikan poliittisessa kentässä, sekä Gaddafin panafrikanismiin, laajoihin investointeihin Afrikassa, ja viimeiseksi Libyan taloudelliseen kasvuun ja rooliin reittinä köyhempien maiden kansalaisille kohti autuaampia Euroopan maita.
Darfuriin Haavistolla on henkilökohtaisempi suhde ja se näkyi myös esityksessä: hän on toiminut ensin YK-tehtävissä sekä YK:n erityisasiantuntijana ja EU:n erityisedustajana alueella. Päällimmäisenä Darfurin tilanteesta jäi kuitenkin mieleen kaavio, jossa esiteltiin kriisin osapuolet ja näiden suhde toisiinsa: kun edelleen jakautuvat kapinallisjärjestöt vastustavat sekä toisiaan että hallitusta, jolla on edelleen oma, erillinen sotiva joukkonsa, on tilanne äärimmäisen pirstaloitunut ja näin ollen vaikea saada hallintaan. Vaikka iltatilaisuuden keskusteluosuudessa perättiinkin havainnollisempaa katsausta Darfurin kriisin taustoihin, ei joko Haaviston väsymys, tahto pitää keskustelu mahdollisimman yleisluontoisena tai selkäluusta ammuksina tulevat kokemusperäisemmät vastaukset taipuneet analysoimaan taustoja erityisen laajalti.
Yliopistoluentoa lyhyemmässä iltatilaisuudessa Haavisto käsitteli vähemmän Afrikkaa yleisesti ja keskittyi kokemuksiinsa kriiseistä ja kanssakäymisestään niiden osapuolten kanssa. Niin yksityiselämän puolella InterRail-oppaista aina rauhantyöhön ja afrikkalaisiin kapinallisiin Haaviston mottona tuntuu olevan rehti, välitön puheyhteys kaikkien vastaantulevien ihmisten kanssa. Tämä korostui Haaviston kertomissa tarinoista siitä, miten pommittajiin avataan keskusteluyhteys ja samalla luottamus tai vaikkapa ”suomalaisen luokattoman kulttuurin” ylistyksessä ja esimerkkinä siitä, miksi hän puhuu siivoojille ja valtiojohtajille samalla lailla.
Haaviston vahvuus olikin ehdottomasti laaja kokemus ja ihmisläheisyys. Hän pystyi tiputtelemaan pohjoisen Afrikan politiikan avainhenkilöiden nimiä kuin sukulaisiaan – ja suurimmasta osasta löytyi myös jotain omakohtaista kerrottavaa. Yliopistoluennon heikkous löytyi luennon aloitus- ja lopetuslauseista: ”Afrikan tähteä etsimässä”-raportin vaikutus näkyi jo heti alussa, jossa uhrattiin suhteettoman monta lausetta sen toteamiseen, ettei Afrikan tähti –peli ole erityisen rakentava kuva Afrikan tilanteesta. Luento on ehkä hyvä aloittaa kevyesti, mutta rajansa silläkin. Toisaalta muuten hyvin kasassa pysyneen ja pahimmat kliseet välttäneen luennon lopetus vesitti yleisvaikutelmaa: Haaviston lopetuskuva pakolaisleiriltä otetuista vilkuttavista hymyilevistä lapsista vastasi liikaa Afrikasta käytävän mielikuvakaupan kuvia, joilla myydään milloin turistimatkoja, avustuspaketteja, tai politiikkaa. Kuvaan liittyvä lopputoteamus ”tehkäämme muutos näiden lasten tähden” tuntuikin lopulta kuluneemmalta sloganilta kuin jopa pohjustus Afrikan Tähti-pelillä.
Haaviston esitys oli varmaa, kevyttä, henkilökohtaista ja yleisön huomioon ottavaa. Jopa siinä määrin, että fyysinen esiintyminen muuttui yliopistoluennolla nähdystä (katu-uskottavia käsiliikkeitä) hillitympään esiintymiseen iltatilaisuudessa. Faktat ja taustat käytiin huippuvauhtia läpi, kuolleiden kuvat suorastaan hypittiin yli ja Haavisto antoi tilaa itselleen kerrata omakohtaisia kokemuksiaan. Kertomukset olivatkin toki mielenkiintoisia, naurattivat yleisöä ja osoittivat ehdotonta asioiden asiantuntemusta, mutta suhde tapahtumien ja Haaviston kokemusmaailman välillä ainakin yliopistoluennolla olisi voinut olla tasapainoisempi. Toisaalta saman esityksen venyttäminen koululaisyleisöstä akateemisen kautta äänestäjiin säästää toki voimia, mutta iltatilaisuudessa nähdyt powerpoint-diat Somalian ”hyviksistä” ja ”pahiksista” eivät varsinaisesti vakuuttaneet, siitäkin huolimatta, että Haavisto vakuutteli tilanteen olevan moniulotteisempi kuin mustavalkoinen jako hyviin ja pahoihin antaa ymmärtää.
Huomioitavaa on kuitenkin, että Haavisto kohtasi yleisönsä: varsinkin iltatilaisuudesta kuulijat poistuivat ilmeisen tyytyväisinä. Ulko-ovella ja pihalla kuulin useammasta kuulijaporukasta toisilleen toistettuja kehuja hyvästä ja mielenkiintoisesta esityksestä.
Tärkeä kysymys lopulta on, miksi Haavisto otti päivän epistolakseen nimenomaisesti Afrikan. Kyllä – hänellä on alueella pitkä historia, mutta kokemusta puhua myös paljon muusta. Libyan kriisi raivosi pahimmillaan Darfurin ollessa enemmän taka-alalla, mutta toisaalta Haaviston henkilökohtainen kokemustausta ei ulotu erityisen vahvasti Libyaan. Ehkä Afrikka on lopulta Haavistolle nimenomaisesti myös sydämen asia. Hän on toistuvasti korostanut ajatusta ”nyt on Afrikan aika”. Haavisto ei näytä haluavan yleisönsäkään sitä unohtavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti