pyhää naurua luostarissa

Saako toisen uskolla mennä leikkimään?

Vietin pääsiäisen Valamon luostarissa kuten hämmentävän moni keski-ikäinen eteläsuomalainen elämysmatkailijakin teki. Suurin osa meistä taisi olla hiljentymisen kokemuksena ostava tapakristitty. Luterilainen. Pakettiin kuului askeettinen, Raamatulla varustettu huone, lumipeitteestä sulava luontopolku, karjalainen pitopöytä ja hengentäytteeksi luento sekä tuntitolkulla kirkossa messuamista. Kokemus oli hyvä, vaikkakin se perinteisesti jätti jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

 Kumpi on teennäisempää, osallistuminen vai tarkkailu?

Uskon että Jeesus eli, ja opetti eläessään paljon hyvää. Uskon myös johonkin suurempaan voimaan, kutsuttakoon sitä nyt sitten vaikka Jumalaksi. Kolmiyhteyttä en ymmärrä, Raamattua en ole lukenut, Vanhan Testamentin perintö enemmänkin pelottaa kuin nöyristää ja ristin kautta pelastuminen kuulostaa minusta jotenkin epäloogiselta. Tästä kaikesta huolimatta menin pyörimään uskossaan autuaiden sekaan, yhdeksi heistä. Totta kai minulla oli kaksinaamainen olo. Vakuutin kuitenkin itselleni, että kyse on puhdassydämisestä oppivaisuudesta eikä kapitalistisesta teeskentelystä.  Aivan aidosti halusin tutustua ortodoksisuuteen ja pääsiäisen merkitykseen siinä. Halusin ympärilleni myös rauhaa – oli sen konteksti sitten mikä tahansa.

Häilyvin raja kokemuksen olemuksen määrittelyssä oli tekeminen. Valamolaiset itse määrittivät rajan selkeästi ehtoolliselle osallistumiseen: yhteinen ehtoollinen merkitsee yhteistä seurakuntaa ja muut siihen eivät osallistu. Tuohuksia saivat kaikki sytyttää, naiset saivat – aivan, saivat – peittää päänsä ja ikoneja sai sielunsa kyllyydestä pussailla ja niiden edessä tai rukousten aikana tehdä ristinmerkkejä. Minä tein tätä kaikkea.  Jostain syystä nurkassa toisten rukoustenaikaisia kumarteluja seuraaminen tuntui lopulta halventavammalta kuin siihen itse osallistuminen oli osallistuminen sitten kuinka ulkokultaista tahansa.

Onko minun kokemukseni vajanainen ja huono kokemus?

Olen pitkään taistellut niin uskossa olevien ystävieni kuin ateisti- ja agnostikkoystävieni kanssa tapakristillisyyden olemuksesta. Molempien ääripäiden mielestä minä epämääräisenä mistään tietämättömänä, välimaastossa häilyvänä mielipiteettömänä ketkuna petän uskovaisuuden kaikki osapuolet.  Miksen minä eroa kirkosta, vaihda kirkkoa tai lue Raamattua ja elä sen oppien mukaan?

Luostarikokemukseni jälkeen voin entistä suoraselkäisemmin puolustaa kaltaisiani henkisyysshoppailijoita. Uskosta ja uskonyhteisöistä voi oppia, vaikkei niihin kuulukaan ja vaikkei toteuta kaikkia yhteisöön liittyviä sääntöjä. Miten mitään voi koskaan ymmärtää tai uskoa edes lähentyä, jos ei ota ensimmäisiä, epäuskoisiakin askelia sitä kohti? Lisäksi tutustuminen johonkin jota osa ei itse ole, ja jota osaksi ei välttämättä koskaan tule, lisää niin tietoa, ymmärtämystä kuin toivottavasti myös suvaitsevaisuutta.

Vaikkei omaa tietään tai staattista uskonryhmäänsä olisikaan löytynyt, moni silti kaipaa  hiljentymisen, meditaation tai rukouksen kokemusta. Väittäisin, että tarve on varsin perustavanlaatuinen osa ihmisyyttä. Vaikka Valamo on kaupallistanut osan ortodoksisuuteen liittyvistä kokemuksista, on vastaus tarpeeseen silti varmasti vilpitön ja tulee, noh, tarpeeseen.

Mutta mitä Raamattu  sanoo?

Ollessani Valamossa luin Jaakko Heinimäen kirjan Pyhä Nauru – kirjoituksia uskonnosta ja huumorista. Kirjassaan Heinimäki korostaa välittömän raamatuntulkinnan merkitystä kristinuskossa. Yksinkertaistetusti Heinimäki tarjoaa uuden tavan tulkita pyhiä tekstejä: entäs jos ne onkin kirjoitettu pilke silmäkulmassa? Syvemmällä tasolla hän nostaa huumorin etäännyttävän, sekoittavan ja asiat päälaelleen vääntävän katseen olennaiseksi maanpäällisen elämän ymmärrykselle. Kierkegaardiin nojaten Heinimäki kirjoittaa

”[t]ämän ihmiselämäksi kutsutun maanpäällisen komedian näkevä Jumala on kaikkinäkevä ja kaiken tietävä, joten hän taatusti näkee asioiden suhteet ja ristiriidat niiden välillä. Kunnon humoristi tajuaa tämän ja – kuten Kierkegaard sanoi – ’yhdistää lakkaamatta käsityksen Jumalasta kaikkeen muuhun ja aiheuttaa ristiriidan’. Humoristi kykenee siis katsomaan maailmaa tavallaan Jumalan silmin ja juuri siksi hän näkee niin paljon koomisia ristiriitoja: ristiriidan ihanteiden ja todellisuuden, ikuisen ja ajallisen sekä katoamattoman ja katoavan välillä.” (Heinimäki 2000, 16-17.)

Jaakko Heinimäki löytää huumoria niin vanhasta kuin uudesta testamentista: Esterin kirja on hänen tulkintansa mukaan ”vainoihin väsyneen kansan mustaa huumoria” (s. 33) ja paratiisin käärme komedioihin vakiovarusteena kuuluva veijarihahmo – trickster (s. 55-84).  Jeesuksen opetuksiin sisältyi usein nerokasta pilkkaa, huumoria – vitsejä. Näihin vitseihin kuitenkin liittyy aina opetus. Heinimäki viittaa teologi Jakob Jónssoniin, joka on verrannut Jeesuksen huumoria rabbiiniseen huumoriin ”jonka ensisijaisena tarkoituksena ei ole naurattaa vaan valaista jumalallisia totuuksia” (s. 132.) Huumoriin sisältyy niin syntisten ”toilailuille” kuin ”hurskaille hölmöille” nauraminen (s. 136).

Lopuksi Heinimäki esittelee keskiaikaisia narrien juhlia, joissa papit pukeutuivat parittajiksi ja elämä pistettiin yleisesti ranttaliksi. Lisäksi 1300-luvulla läntisessä kirkkokunnassa pidettiin pilasaarnoja pääsiäisen aikaan. Niin lännessä kuin idässä tavoiteltiin pääsiäisnaurua, sillä olihan Kristus ylösnoussut ja ”syvimmiltään kaikki on siis hyvin” (s. 171).  Pyhä Nauru kertoo siis lopulta meille siitä miten sekä huumori että uskonto ja lopulta huumori uskonnossa suojelevat sieluamme teennäisyydeltä auttamalla näkemään syvemmän totuuden.

Joten Kristus nousi kuolleista – eläköön, eläköön*!

En ole vieläkään lukenut Raamattua. Alkuun olen sentään päässyt ja totta puhuen olen tekstistä varsin vaivaantunut luki sitä sitten huumorilla tahi ei. Mutta teologiasta olen joka tapauksessa kasvavassa määrin kiinnostunut. Ei sillä niinkään väliä mitä Raamatussa kirjaimellisesti lukee; äärettömän mielenkiintoista sen sijaan on tekstin historia: se, miksi se valittiin, miten se on ajan saatossa muokkautunut ja erityisesti miten tekstiä on tulkittu ja miten sitä nykyisin tulkitaan.

Valamossa usko ja kokemus yhdistivät tai ainakin niiden koettiin yhdistävän. Kovin pitkällehän uskonkeskusteluja ei lopulta yhden viikonlopun aikana ehditty viemään. Lapset olivat kuin kotonaan, munkit lauloivat spontaanisti kalevalaisia veisuja kirkonpihalla. Valamossa oltiin myös ylpeitä karjalaisesta kulttuuritaustasta. Ortodoksisuus on osa kulttuurihistoriaa, ehdottoman sidoksissa historialliseen elämäntapaan eikä erotettu osa arjesta. Paikalla olleille ortodoksilapsille oman historian, menneisyyden ja nykyisyyden yhdistäminen tuntui vaivattomammalta kuin esimerkiksi omille sukulaislapsilleni se tuntuu olevan.

Jumalanpalveluksissa seistiin, verenkierto tuntui pysähtyvän tottumattomalta. Vierailevien luterilaisten – tai lutikoiden, kuten yksi heistä uskonyhteisöään kutsui –  ykköspuheenaihe olivatkin vanhat ortodoksimummot jotka jaksoivat seistä huomattavasti ryhdikkäämpinä ja kauemmin kuin yksikään lutikkanuorisosta. Pääsiäisyön jumalanpalveluksessa ahtaat tilat, ihmispaljous, pimeys, väsymys, tungos ja erityisesti kaikilla ja kaikkialla olevat kynttilät hieman arveluttivat. Ilmeisesti kukaan ei kuitenkaan koskaan ole kompuroinut elävän tulensa kanssa. Joka tapauksessa. Kokemus on rikkaus. Kiitos Valamo siitä.

*erään käännynnäisen lapsi oli kuulemma vastannut näin pääsiäistervehdykseen standardimman ”totisesti nousi” –vastauksen sijaan.